Väkevä uni

kuva Southern Hide Exports, Australia

Sanovat, että unet useimmiten unohtuvat - mutta tämän muistin!

Karjalauma oli hirmu ryminällä menossa ohitseni ja hevoset laukkasivat, karjapaimenet huutelivat ja ampuivat ilmaan. "Eihän täällä pitänyt lehmiä olla" ajattelin, kun joku veteli hihastani hätäisesti "Tsunami!"

Kömpiessäni ulos kuulin vielä laukauksen ja kaikki juoksivat yön pimeydessä harjoittelemiaan reittejä turvavöidensä luo. Hyvin se nyt toimi, ja lenkit olivat lujasti kiinni kun vesi meidät saavutti.

Epätoivoista taistelua elämästä se tietysti vieläkin oli, näinkin korkealla, kun veden virratessa piti yrittää yhä ylemmäs henkeä haukkomaan. Ilman köysiä moni meistä olisi ollut mennyttä - kirjaimellisesti. Tämä maanjäristyksen aiheuttama hyökyaalto taisi olla astetta paria suurempi kuin ensimmäinen kokemamme tappava vedenpaisumus.

Piirros Indonesian tsunamista
kuva A Blog about History

Vaan vesi palasi takaisin sinne, missä sen paikka on ja vapisevin jaloin ja kiitollisin sydämin jalkauduimme ja irrottelimme hengenpelastusnarujamme. Kukaan ei ollut hukkunut! Tavaroita oli taas mennyt sen sileän tien vaan perusvarastot olivat kestäneet siinä, mihin ne olimme sitoneet.

Ihme!
Joku sitten yön pimeydessä kulki Miguashan rantaan päin ja katseli merelle - ja päästi oikein intiaanin ilonkilaisun, Antares! Trilobiittia hiuksistani kiskoen kävelin kohtaan, mistä näkyi merelle.

Ihmeellisellä tavalla, jota emme vieläkään käsitä, valtaisa laine oli nostanut raskaan aluksen kivinaulastaan ja vaikka vanhat tammilaudat olivat varmaan natisseet, ne olivat taipuneet vaan eivät murtuneet. Vesi oli vienyt aluksemme takaisin merelle, ja siellä se keinui edelleen - turhan kaukana, etumasto poikki, mutta uppoamatta syvyyksiin.

Heti töihin
Unet olivat karisseet... Osa porukasta lähti heti veneellä kuunarille ja saatiinhan sitä hinattua lähemmäs rantaa turvaan, ankkuritkin olivat kestäneet rajut heittelyt.

Kyllä meillä oli nyt hyvä mieli - pelastava tie takaisin sinne, missä on maallinen alkukotimme, oli taas avattu. Olimme varmoja, että saisimme rungon korjattua ja jos diesel kaatuilemisestaan ja kastumisestaan olisi kuollut, niin purjeilla saisimme riittävästi vauhtia kyllä ilman täysipitkää etumastoakin.

Ilmapiirin kohoaminen seurueessamme oli käsin kosketeltavissa - läpimärkinä, hengenvaarallisesta hyökyaallosta selvinneinä ruhjeinemme ja hukkumisen pelkoinemme - vaan pelastava alus oli nyt merillä. Sydämessä oli kiitollinen mieli ja monet koimme Isän Jumalan vastanneen rukoukseemme tällä tavoin.

Yhteinen päätös
Kuten Kimberleyn korallien luona olimme päättäneet lähteä muualle vaarallisten petokalojen ja haiden takia, päätös oli taas yksimielinen - heti kun Antares on siinä kunnossa, purjeet ylös ja matka kohti kotia!

Matkamme Kalojen Ajassa ei ollutkaan mikään kevyt kesälomamatka koskemattomaan luontoon, vaan tajusimme olevamme täällä henkemme kaupalla arvaamattoman, suurelta osin tuntemattoman ja valtavan väkevien luonnonvoimien armoilla. Kolme meistä oli maksanut rohkeudestaan hengellään.

Semmoista kokevat varmaan Himalajan kiipeäjät, Kilimandzaron valtaajat, Kuussa kävelevät... ihminen on sitten merkillinen otus, että joka paikkaan pitää mennä.